Tässä nyt on ollut hieman taukoa kirjottamisesta, kun oon totutellut vauva-arkeen ja ollut aika kiireinen. Niin paljon uutta ja ihmisiä käy kokoajan kylässä katsomassa uutta tulokasta.
Meidän pieni poika syntyi tiistaina 15.10.2013. Painoa oli 3310g ja pituutta 51cm. Synnytys ei mennyt ihan niinkun olisin toivonut sen menevän, mutta loppujenlopuksi sain onneksi täysin terveen ja hyvinvoivan vauvan syliini.
Mulla alkoi supistukset sunnuntai-iltana, sillon ne eivät olleet vielä kovin kipeitä eivätkä säännöllisiä. Sain yöni vielä nukuttua ihan hyvin. Maanantaina supistukset kovenivat ja muuttuivat säännöllisemmiksi iltaa kohden. Maanantain ja tiistain välisenä yönä en enää saanut nukuttua silmällistäkään, kahden aikaan supistukset olivat jo sen verran kovia, että ei oikein tiennyt missä asennossa olisi ollut. Kärvistelin kuitenkin yön ajan vielä kotona, yritin nukkua ja kirjasin supistuksia ylös. Niitä tuli n. 7-4 minuutin välein.
Puoli yhdeksän jälkeen aamulla sitten totesin, etten pysty enää olemaan supistusteni kanssa ilman mitään kivunlievitystä ja soitin äitipuolelleni, joka oli lupautunut viemään meidät sairaalaan. Sairaalassa oltiin n. klo 9:40.
Oltiin aika huvittuneita siinä kohtaa, kun ilmottautumaan mennessä meidän vuoronumero oli 666, naureskeltiin että tää ei lupaa mitään hyvää. :D No, ilmeisesti ei luvannutkaan.
Pääsin sitten heti tutkimukseen ja olinkin jo melkein 4cm auki. Sitten mut laitettiin käyrille ja huomattiin, että vauvan syke laski huomattavasti aina kun mulle tuli supistus. Menin siitä vähän paniikkiin, mutta hoitaja vakuutti, että vauvalla ei ole mitään varsinaista hätää. Siitä sitten mut vietiin suoraan synnytyssaliin, että saisin kivunlievitystä.
Ensimmäiseksi sain ilokaasua, joka riittikin melko pitkäksi aikaa, sillä mun kohdalla se auttoi kipuihin melko hyvin. Myöhemmin sitten kun en kestänyt enää ilokaasun voimin, sain epiduraalin. Oli ihana tunne, kun yhtäkkiä kaikki kivut olivat poissa ja pystyin vihdoin rentoutumaan. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa ennen seuraavaa ongelmaa; mulle tuli hyvin aikaisessa vaiheessa hirveä ponnistamisen tarve ja mun oli todella, todella vaikeaa olla ponnistamatta. Vauvan syke laski edelleen jokaisen supistuksen aikana ja lääkärit alkoivat olla huolissaan. Sain lääkettä (jonka nimeä en nyt muista), joka pysäytti synnytyksen hetkeksi. Puhuttiin, että saatan joutua leikkaukseen. Vauvan päästä otettiin verikokeita, lääkärit katsoivat kärsiikö vauva happivajeesta. Itseasiassa, en vieläkään ole täysin varma, oliko vauvalla jossain vaiheessa happivajetta vai ei.
Verikokeita otettiin kolmeen kertaan ja viimeisen verikokeen jälkeen mulle sanottiin, että joutuisin leikkaukseen. Tässä kohtaa olin ihan paniikissa, itkin enkä pystynyt hengittämään kunnolla, koska ponnistamisen tarve oli niin suuri ja tuntui etteivät lääkärit ottaneet mua tosissaan kun sanoin, etten pysty enää olemaan ponnistamatta. Tässä kohtaa olin muistaakseni n. 9,5cm auki. Mulle sanottiin vaan, että "kyllä sä pystyt vielä hetken." Pidättelin kaikin voimin. Sitten mut vietiin leikkaussaliin.
Itkin vaan ja olin ihan paniikissa, pelkäsin, että vauvani ei synny terveenä.
Klo 15:38 sitten syntyi meidän pieni poikamme, kiireellisellä sectiolla. Vastoin mun pelkojani, täysin terveenä ja hyvinvoivana. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa kuulin maailman kauneimman äänen; pienen poikavauvani itkun heti hänen syntymänsä jälkeen. Tuli niiin helpottunut olo, tiesin ainakin, että pieni vauvamme oli elossa.
Kätilö tuli nopeasti näyttämään mulle kauneinta lasta, jonka olen ikinä nähnyt. Avopuolisoni lähti kätilön kanssa mittaamaan, pesemään ja pukemaan poikaamme, samalla kun mun mahaani kursittiin takaisin yhdeksi kappaleeksi. Se hetki siinä yksin maatessani tuntui ikuisuudelta. Hetken päästä kuitenkin puolisoni tuli takaisin viereeni, sylissään meidän pieni vauvamme.
Mua vähän harmitti, etten saanut kokea enkä edes yrittää normaalia alatiesynntystä, enkä saanut kokea sitä, että vauva nostettaisiin mun rinnalleni heti hänen syntymänsä jälkeen. Siitä huolimatta olin kuitenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Siinä mä makasin, kropastani yli puolet täysin tunnottomana, silmät itkusta turvonneina, lopen uupuneena, mutta kuitenkin niin onnellisena siitä, että mun elämäni miehet oli molemmat hyvinvoivina mun vierellä. Sitä tunnetta ei riitä mitkään sanat kuvaamaan.
Leikkauksesta toipuminen on ollut aika hidasta, mutta pikkuhiljaa parempaan päin kokoajan. Muuten meidän arki onkin lähtenyt sujumaan oikein hyvin. Aika väsynyt oon ollut, tietysti kestää vähän tottua noihin yöheräämisiin, mutta onneksi poika nukkuu yleensä yönsä hyvin. :)
Pikkunen kasvaa hurjaa vauhtia, paino nousee neuvolan mukaan oikein hyvin. Ja sen verran paljon tuo syökin, että olis ihme jos ei nousis. :D Vielä tässä vaiheessa poitsun päivät on aikalailla syömistä ja nukkumista, mutta joka päivä se on aina pikkusen kauemmin hereillä kerrallaan. :)
Tällästä meille tänään, mulla ei oikeen nyt oo mitään muuta sanottavaa. Kysellä saa jos on jotain kysyttävää, voi olla että unohdin mainita tähän jotain juttuja.
Kirjottelen taas lähipäivinä!:)
Imetätkö vai onko vauva jostain syystä pulloruokinnassa? Miten arki sujuu ja oletko jo parantunut sektion jäljiltä? Onko voimat riittänyt? :) Auttaako miehesi paljon?
VastaaPoistaKerro ihmeessä kuulumisia usein, niitä "turhiakin" juttuja joiden et usko ketään kiinnostavan :) Eihän elämä ole aina helppoa, välillä tuntuu että voimat loppuu. Sitten katsoo omaa lastaan ja ymmärtää taas kerran mikä elämässä on tärkeintä ja minkä vuoksi taistelee :)
Oletko muuten miettinyt sitä että haluatko vielä lisää lapsia? Ja mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmat? (Pakko ei siis ole mihinkään vastata jos tuntuu liian henkilökohtaiselta.)
Mutta kovasti onnea koko perheelle, paljon rakkautta ja suuria tunteita sekä miljoonia onnen hetkiä, nauttikaa elämästä :)
Moikka! Pahoittelen, että vastaamisessa on kestänyt näin kauan! Meillä ei tällä hetkellä ole netti toiminnassa, joka on syy myös blogihiljaisuuteen yleensäkin. Pääsen tietokoneen ääreen vain silloin tällöin äidilläni käydessä, mutta tilanteeseen on onneksi tulossa pian muutos! Meillä vauva on ollut n. 2vko:n iästä asti pulloruokinnassa. Mulla imetys meni ihan päin mäntyä melkein heti, vauvan ote rinnasta oli ilmeisesti aluksi väärä ja kun aloin käyttää rintakumia apuna, nännit olivat ehtineet jo alkaa halkeilla. Yhtenä aamuna sitten imetin rintakumin kanssa ja ihmettelin, miksei vauva syö, vaikka ote näytti olevan oikea. Sitten huomasin, että rintani vuotaa verta, jota oli myös mennyt vauvan suuhun. Kauhistuin tästä melkoisesti, enkä uskaltanut enää imettää. Sitten aloitin rintapumpun käytön ja pumpatessakin maidon joukkoon tuli välillä verta. Sitten maidontulo yhtäkkiä vain loppui, neuvolalääkäri kertoi, että pelkkä pumppaaminen ei riitä ylläpitämään maidontuotantoa. Joten siirryimme sitten korvikkeeseen, joka onneksi maistui vauvalle ihan yhtä hyvin kuin rintamaitokin. Sektiosta paraneminen vei aika pitkään, pahimmat kivut olivat tosin kahdessa viikossa ohi. Arki sujuu nykyään hyvin, aluksi oli tietysti rankkaa, ja n. 6viikon ikäisenä vauvalla alkoi melkoinen itkukausi, joka loppui vasta reilun 3kk:n iässä. Nyt kun vauva ei enää juurikaan itkeskele, muutakuin tarpeitansa, olen jaksanut itsekin paljon paremmin. :) Mieheni auttoi isyyslomansa ajan hyvin, mutta mentyään takaisin töihin, hän ei ole pystynyt osallistumaan vauvanhoitoon enää niin hyvin. Tietysti aina silloin kun on aikaa:) Ja kyllä, ehdottomasti haluan lisää lapsia vielä, ainakin yhden, mielellään kaksi!:) Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu mm. käydä lähihoitajakoulutukseni loppuun ja olla hetki työelämässä ennen seuraavaa nyyttiä. :) Kiitos paljon kommentistasi ja onnentoivotuksista, kaikkea hyvää sunkin elämääsi!
Poista